Muiden viettäessä juhannusta huimissa kaveriporukoissa mökkireissuilla tai telttaretkillä, nauroimme serkkuni kanssa, ettemme varmaan koskaan tule kokemaan tuollaista hulppeaa elämää. Päätimme kokata yhdessä ruokaa kuohuvan kera ja käydä jokilaivoilla juomassa ihastuttavat juomat, jotta pääsisimme edes jotenkin tähän kaikkien juhlistamaan keskikesän juhlaan mukaan. Voinen sanoa, että juhannuksemme onnistui aivan loistavasti ja fiilis oli erittäin hyvä koko illan ajan. Keli oli mitä parhain, eikä minua jäänyt loppua kohden enää edes harmittamaan kadehdittava mökkielämä uimisen, saunomisen ja grilliherkkujen kera. Vietimme siis erittäin epätavallisen juhannuksen kahdestaan kaupungin vilskeessä auringon laskuun asti, mutta mikä tärkeitä, meillä oli aivan huikeaa aikaa keskenämme. Toinen ihastuttava ja mieltäni lämmittävä asia oli se, että sain edes hetkeksi aikaa unohtaa kouluasiat, jotka ovat aiheuttaneet minulle päänsärkyä jo pidemmän aikaa. Minulla taitaa jännityksestä olla kaikki paikat niin jumissa, että päätä oikein jomottaa jatkuvasti. Mikään poppaskonsti ei ole onnistunut voittamaan tätä särkyä, mutta ehkä ensiviikon jälkeen pääsen jälleen elämässä eteenpäin ja päänsäryn tilalle saataisiin ihan muita juttuja. 

Viimeiset viikot tai oikeastaan koko kesäkuu, onkin mennyt opiskelupaikkaa jännittäessä. Olisin halunnut saada tietooni edes kokeesta saamani pisteet, jotta olisin voinut heittää hanskat tiskiin tai jäädä hyvissä mielin odottamaan mahdollista opiskelupaikkaa. Edes valintakokeen mallivastauksia ei ole julkaistu, jotta olisi voinut omia pisteitään mietiskellä. Koko olemassa oleva järjettömän suuri tunneskaala on kivuttu laidasta laitaan tässä kuluneiden kuukausien aikana jännityksen noustessa yhä vain ylemmäs ja ylemmäs. Viimeistään kuullessani osan opistokavereideni saamista koulupaikoista, oli sydämeni lähellä pysähtymistään. Tällä kertaa en kuitenkaan kokonut pistoa sydämessäni vihan ja kateuden takia, vaan aidosta onnesta. Onnesta siitä, että toiset ovat menestyneet ja saaneet juuri sen koulupaikan, mistä ovat haaveilleetkin. Viimevuonna en siihen kyennyt. Olin rikki. Olin niin pahasti rikki, että itkin vihasta ja järkyttävästä kateudesta lukiokavereideni saadessa opiskelupaikkoja tietäen, että tulisin itse jäämään välivuodelle. Viime kesänä olin niin varma siitä, ettei pahempaa tunnetta ole olemassakaan, mutta nyt, osaan iloita muiden puolesta. Osaan juhlistaa heidän onnistumistaan omasta epäonnistumisesta huolimatta ja toivon, että vielä jonain päivänä uskaltaisin sanoa ääneen, että minun aikani koittaa vielä.

Edessä ei ole enää kuin kuuden päivän odotus ja sitten tiedämme, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Erittäin paljon onnea teille kaikille opiskelupaikan saaneille ja hurjasti tsemppiä tulevaan! 

Viikko on vierähtänyt erittäin rauhattomissa ja ahdistavissa tunnelmissa, oikeastaan vain kotona istuessa ja mietiskellessä. En jaksaisi enää odottaa mitä tulevaisuudella on tuoda tullessaan, sillä edessä on niin monia asioita, joita odotan innostuneena ja pienen ahdistuksen kera. Haluaisin kaiken odotuksen olevan ohi, jotta voisin alkaa miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Edessä on vielä lähes kaksi viikkoa tuskaisaa odottamista ja sen jälkeen saamme tiedon siitä, saisinko vihdoinkin aloittaa työskentelyn oman unelmani parissa, eli päästä opiskelemaan alaa, joka tuntuu niin omalle jutulle. Ahdistavinta tässä kaikessa on, etten tiedä mitä odottaa. En tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään. Viime kerralla pääsykokeesta poistuessani olin tietoinen siitä, ettei nyt ole minun aikani. Mutta toukokuun alkupuolella poistuessani yliopiston ovista monien tuntien jälkeen, tunsin pienen pistoksen sydämessäni. Se koe meni hyvin. Oikeasti. Virheistä ja muutamista tekemättömistä tehtävistä huolimatta, tunsin ylittäneeni itseni. Asetin itselleni tavoitteeksi päästä ainakin alle sadannelle varasijalle. Se kertoisi minulle mahdollisuudesta vielä jonain päivänä voittaa muut ja astella itse yliopiston ovista sisään. Jos en siihen yllä, en tiedä mitä ajatella. Onko minulla sitten enää ikinä toivoa päästä yliopistoon sisään.

Odottavan aika on erittäin pitkä ja tällä hetkellä tämä odottaminen tuntuu vielä pidemmälle, sillä ennen tulosten julkaisua pitäisi tapahtua monia ihania asioita, joita olen myös odottanut. Toivon mukaan tämä viikko menisi nopeasti ohi. Toisaalta sellaisen toivomuksen asettaminen näiden kaikkien muiden toiveiden keskellä on varmasti jo liikaa vaadittu. Todellisuudessa minulla on vain yksi ja ainoa toive. Muilla asioilla ei ole väliä tällä hetkellä. Haluan saada opiskelupaikan! Opintopolun sivuja ja erilaisia nettipalstoja on tullut luettua tiuhaan tahtiin. Toivon salaa, että tulokset saapuisivat jo näillä hetkillä. Olen kuitenkin lähes täysin varma, että niitä joudutaan odottamaan viimeisen päivän iltamyöhään asti ja kaiken lisäski opintopolku tulee mitä luultavimmin kaatumaan ja jännitys kasvaa odotellessa, kun nettisivuja ei saadakaan korjattua hetkeen. Heh, sellainen pessimisti taas liikenteessä! Lyhyesti ilmaistuna voinkin siis todeta, että tämän kuun loppu tulee olemaan pelkkää odotaamista ja miettimistä ja seuraavan kuun alku menee joko juhliessa tulevaisuutta tai sitten sängynpohjalla makoillen pettymyksen ja tuskan kera. Toivottavasti kaikesta siitä selvitään ja päästään jälleen elämässä eteenpäin. Tapahtui mitä tapahtui, mutta ainakaan vielä toivoa ei ole heitetty.

Millaisilla fiiliksillä sinä olet lähdössä alkaneeseen viikkoon? Oletko kenties yksi niistä, joka odottaa tietoa mahdollisesta opiskelupaikasta? 

Muistan sinut varmaan ikuisesti inttileskenä, kuului ystäväni suusta nähdessämme pitkästä aikaa. Välillä minusta tuntuu itsestäkin samalle. Ihan kuin mieheni olisi edelleenkin armeijassa, vaikka todellisuudessa hän on nauttinut aamukahvista kanssani jo tarkalleen ottaen tasan vuoden ajan. Muistan kuitenkin todella elävästi sen päivän, kun kaksi vuotta sitten näihin aikoihin oli mieheni aika astua palvelukseen. Muistan myös erittäin elävästi tuon päivän, kun pääsin näkemään mieheni ensimmäisen kerran palvelukseen astumisen jälkeen. En tiennyt mitä odottaa. Tunteet myllersivät ja olin aivan sekaisin kaikesta tulevasta. Elämäni oli muuttumassa ylösalaisin. En ollut ikinä elänyt yksin, olin peloissani. Seikkailin internetin ihmeellisessä maailmassa etsimässä lohtukirjoituksia ja tsemppejä, miten siitä armeijasta nyt selvitään. Tai onko kenenkään parisuhde ylipäätään kestänyt vuoden päiviä erossa. En kuitenknaan löytänyt mitään ja päätin itse tehdä tähän muutoksen kaikille niille, jotka päätyvät joskus tähän samaan tilanteeseen. 347 päivää kirjoitin Inttilesken päiväkirja nimistä postaussarjaa, joka auttoi minua jaksamaan vaikeimpina hetkinä. Oli huikeaa saada ihania tsemppiviestejä muilta samassa tilanteessa olijoilta sekä ennen kaikkea niiltä, jotka armeijasta olivat selvinneet kunnialla loppuun.

Jälleen kuukauden päästä onkin aika sanoa heipat uudelle erälle ja olisi aivan mahtavaa kuulla teidän ajatuksistanne, jos edessä on niin sanottu inttilesken titteli. Teidän onneksenne voin toimia nyt iloisena esimerkkinä, että siitä ajasta selvitään ja parhaimmassa tapauksessa armeija voi parantaa parisuhdetta. Me opimme suhteellisen paljon uusia asioita toisistamme ja ennen kaikkea opimme enemmän arvostamaan yhteistä aikaa. Alku oli meille molemmille erittäin rankka, mutta niin se on varmasti kaikille. Ihan sama millainen elämänmuutos on edessä, ei alku ole luultavimmin koskaan mitään ruusuilla tanssimista. Mutta niistä päivistä selvitään. Meidän tilanteemme oli erittäin onnellinen, sillä saimme viettää monia viikonloppuja yhdessä, mutta kuulin myös tilanteista, joissa toisten miehet olivat useampia viikkoja kiinni. Toinen toisensa perään. Hekin kuitenkin selvisivät niistä. Todistin myös tilanteita, joissa suhteet kaatuivat ja niin tapahtui yli puolelle niistä henkilöistä, keihin tutustuin, mutta uskon, ettei heidän suhteensa ole alusta alkaenkaan ollut vankalla pohjalla. Oikealla asenteella uskon kaikken pärjäävän tuosta vuodesta!

Armeija aika tuntu samalla ikuisuudelta, samalla se meni aivan hujauksessa. Ehkä kaikkein kovimmat iskut, mitä armeija toi tullessaan olivat muutamat merkkipäivät, joita olisin halunnut viettää rakkaani vierellä. Minusta tuli nimittäin täysi-ikäinen mieheni palveluksen aikana, emmekä oikein kerenneet sitä kunnolla juhlistaa. En myöskään päässyt juhlistamaan ajokortin saamista. Kaikista kovin isku oli kuitenkin meidän viides vuosipäivä, joka oli jonkin lainen etappi, mistä olin haaveillut. Sitäkään emme saaneet viettää saman katon alla, saatika kunnolla juhlistaa. Välistä jäi myös monia tärkeitä keskusteluja, joita olisin halunnut päästä käymään mieheni kanssa heti sillä sekunilla. Palveluksen aikana kuulin mieheni seikkailleen Tinderissä ja se vasta loukkasi ja kovaa. Sitä sitten odotettiin melkein viikon verran, että pääsemme näkemään, jotta voisimme selvittää asian. Tämä keskustelu päättyi nauruihin. Hetken myöhemmin podin kovaa burn outtia, josta pääsin keskustelemaan vasta liian pitkän ajan jälkeen, eikä se keskustelu päättynyt muuhun kuin kyyneliin. Nämä olivat kuitenkin sellaisia asioita, jotka opettivat minulle sen, ettei toisen läsnäoloa saa pitää itsestään selvyytenä ja myös sen, miten tärkeä ihminen mieheni onkaan minun elämässäni. 

Vaikka tällä hetkellä tuleva saattaa jännittää ja ahdistaa, jää siitä ajasta kuitenkin unohtumattomia muistoja. Muistakaa arvostakaa aikaa, jota saatte käyttää toistenne seurassa!