Koulua on enää muutama päivä jäljellä ja sen jälkeen päästääkin loman pariin! Meillä loma kestää muutamia viikkoja ja on niin ihanaa saada hetki vain keskittyä tulevaan vuoteen, joka tuo tullessaan paljon kaikkia jännittäviä asioita. Eniten kaikista minua ahdistaa pääsykokeet ja koulun loppuminen, sillä en tiedä ollenkaan, mihin hakisin kesätöihin. Eniten kyllä ahdistaa se, että nyt ollaan jo puolessa välissä matkaa siihen päivään, jolloin joudun uudelleen kokemaan sen sietämättömän pettymyksen  tunteen, jollen saa koulupaikkaa. Tai sitten vastaavasti saan kokea sen päivän, jolloin unelmani käyvät toteen. Mutta tänään keskitytäänkin tähän jo muutaman viikon päästä ilmestyvään jouluaattoon! Olenkin jo muutamiin kertoihin maininnut siitä, ettei joulu ole minulle mieluisa vuoden aika ja tarkemmista selityksistä voitte käydä lukemassa viime vuoden mietteistä. Ajattelin kuitenkin näin jouluaaton lähestyessä kovaan tahtiin hieman kertoa tämän vuoden ajatuksista. Kertokaa tekin, millaisia ajatuksia joulukuu ja etenkin jouluaatto teissä herättää?

Reilut kolme vuotta sitten muutin Salosta Turkuun avopuolisoni kanssa ja iloitsin siitä, ettei minun tarvitsisi enää viettää joulua perheideni kanssa. Kuitenkin olen viimeiset kolme joulua käynyt Salossa viettämässä joulua ensin äitini luona, sitten isäni ja lopuksi vielä miesteni vanhempien luona.  Kaikki samana päivänä. Jouluruokaa aamusta asti yli hyvän maun rajan. Yksinkertaisuudessaan uskon tämän ''jouluvihan'' syntyneen siitä, että näin eroperheen lapsena, sekä ainoana sellaisena, pitäisi kyetä olemaan joka paikassa samaan aikaan. En haluaisi tuottaa kummallekaan vanhemmistani pettymystä, etten kävisi heidän luonaan jouluna. En myöskään halua olla epäkohtelias ja sanoa kummallekaan, että olen jo kerennyt syömään. Jotenkin joulut ovat aina menneet aikataulujen perässä jouksemiseen. Ei ole riittänyt vain se, että menet sovittuun aikaan tiettyyn paikkaan ja nautit jouluaatosta. Vaan tästä paikasta tulee myös lähteä sovittuun aikaan, niin kuin seuraavastakin, jotta kerkeäisi vielä kolmanteenkin. Syömään hieman lisää. 

Tänä vuonna kuitenkin jotain on tapahtunut. Nimittäin nämä viimeisten vuosien joulut ovat olleet ihmeen onnistuneet. Vaikkakin se paha olo siitä liiallisesti syömisestä on kestänyt jonkin aikaa. Olen kuitenkin päässyt tämän rankan jouluaaton jälkeen aina ihan rauhassa omaan kotiin. Rakkaani kainaloon. Voisin jopa uskaltaa väittää, että tänä vuonna hieman odotan joulun saapumista. Minun ei tee mieli kapinoida kaikkia näitä ''velvollisuuksia'' vastaan, joita minulle tyttärenä ja ainoana lapsena asetetaan, hieman joka suunnasta. Olen aina ennen mustamaalannut jo valmiiksi tulevan jouluaaton siinä uskossa, ettei se kuitenkaan tule onnistumaan mutkattomasti. Pelkään myös, etten saa tuotua hyvää joulumieltä mukanani, sillä muutenkin erittäin tarkkana aikatauluttajana, mikään ei oikein tunnut onnistuvan silloin, kun aikataulut alkavat painaa päälle. 

Odotatteko malttamattomina jouluaaton herkkuruokia vai kenties upeita lahjoja? Tai onko teillä kenties jotain ihastuttavia jouluperinteitä, joita haluisitte jakaa? 

(Osan kuvista tarjoaa Pixabay)

Olen usein haaveillut siitä, että ylittäisin itseni muutamissa asioissa. Haaveissani olisi esimerkiksi uskaltaa mennä hurjiin laitteisiin huvipuistoissa, käydä säännöllisesti tekemässä pitkiäkin kävely- tai juoksulenkkejä, sekä uskaltaa puhua englantia tai edes yrittää opetella jotain muuta kieltä. Kaikki nämä ja monet muut pienet asiat, ovat olleet haaveenani jo pitkään. Kuitenkin jo kyseisten asioiden ajattelu saa minut ahdistumaan aivan suunnattoman paljon. En osaa sanoa, mikä asia esimerkiksi lenkkeilemisessä on se, joka saa minut ärsyyntymään, enkä koe onnistumisen fiilistä lenkin jälkeen. Tunnen oloni turhautuneeksi ja pettyneeksi, vaikka olisinkin ollut tyyväinen suoritukseeni. Sama pätee englanninkielen suhteen. En uskalla sanoa englanniksi oikeastaan sanaakaa, saatika, että ajattelisin puhuvani jotain englannin kielellä. Nyt olen kuitenkin jokunen aika sitten ylittänyt itseni tämän kohdalla ja siitä ajattelinkin kertoa teille lisää. 

Varmaan reilu kuukausi tai jopa kaksikin sitten, minulla oli koulussa englanninkielinen suullinen esitelmä. Meidän tuli siis parini kanssa pitää luokan edessä esitelmä eräästä erittäin mielenkiintoisesta psykologian aiheesta. Aiheessa ei siis ollut mitään vikaa, päin vastoin. Sanasto kyseiseen asiaan liittyen on myös hyvin hallussa, sillä olen kuunnellut paljon englanninkielisiä materiaaleja kyseiseen aiheeseen liittyen. Uskoin siis osaavani myös ääntää kyseisen aiheen sanastoon kuuluvia sanoja suhteellisen hyvin. Silti ajatus tuosta esitelmän pitämisestä sai minut voimaan pahoin. Harjoittelin monta viikkoa omia puheenvuorojani läpi ja silti viime hetkellä harkitsin vakavasti kyseisen esitelmän tekemättä jättämistä. Olin niin varma, etten kykenisi pitämään kyseistä esitelmää. 

Onnistuin kuitenkin ystävien tsemppauksella astumaan luokan eteen parini kanssa, mutta voin sanoa, että olisi ollut ehkä parempi jättää tuo esitelmä pitämättä. Se fiilis sen jälkeen, kun olin ylittänyt itseni erään pahimman pelkoni äärellä, oli aivan kamala. Oikeastaan jopa naurettava. Koen, että itsetuntoni sai kunnon kolauksen ja siitä hajonneiden palasten kerääminen vei reippaasti aikaa. Tuntuu, ihan kuin olisin järkyttynyt koko esityksen pitämisestä. En tiedä miksi tuo sai minut tuntemaan oloni niin surkeaksi, mitättömäksi suoraansanoen. Upeassa luokassamme kukaan ei edes nauranut, ilmeillyt mitenkään, vaan kaikki kuuntelivat kiinnostuneena. Vaikka jotain asiaa ei olisi osannut sanoa täysin oikein, ei luokan ilmekään värähtänyt. Voinkin sanoa, että meidän luokkahenkemme on aivan mahtava, eikä parempaa ryhmää olisi voinut edes pyytää tälle lukuvuodelle! Silti tämä oli kokemuksena jälleen sellainen, etten halua enää hetkeen astua mukavuusalueeni ulkopuolelle. 

Onko teillä joitain asioita, jonka saralla haluaisitte oppia ylittämään itsenne? Kuulutteko te niihin, jotka saavat mahtavan fiiliksen itsensä ylittämisen jälkeen, vai paheneeko pelkonne entisestään niin kuin minun osallani? 

Jotka tietävät tarinani, tietävät myös sen, että tavoitteeni on päästä yliopistoon lukemaan psykologiaa. Taidatte myös tietää sen, miten pahasti haluan päästä opiskelemaan kyseistä alaa. Unohtamattakaan sitä, miten paljon olenkaan nähnyt vaivaa paikan saamiseksi. Tämä onkin yksi tämän hetkisistä suurimmista suunnitelmistani, joihin minulla ei ole varasuunnitelmaa. Ja myös yksi niistä asioista, josta mainitsen lähes päivittäin. Mutta pitäisikö jokin varasuunnitelma olla, vai tuleeko unelmiaan seurata niin kauan, että ne muuttuvat todellisuudeksi? Vai vaihtoehtoisesti luovuttaa samaan paikkaan, kun asiat eivät kuljekaan niin kuin pitäisi. Minulla ei ole nimittäin mitään tietoa, mihin tulen käyttämään ensivuoteni, jos joudun uudelleen välivuodelle. Mutta pitääkö kaikkea edes tietää valmiiksi ja onko se ylinpäätään turhaa suunnitella tulevaisuuttaan, sillä eiväthän mitkään suunnitelmat pidä koskaan täysin paikkaansa. Tai siltä se ainakin tuntuu. Mikään ei ole ikinä niin helppoa tai nopeaa, kuin mitä on kuvitellut.

Vietän siis tälläkin hetkellä välivuotta ja käytin taskussani olleen valttikortin jo nyt. Suoritan nimittäin yliopiston perusopintoja niin psykologiasta kuin kasvatustieteestä, ja muutamia muitakin kursseja. Mitä muuta voisin enää tehdä, jos en tulevanakaan vuonna pääse opiskelemaan yliopistoon? Kysymyksiä riittää niin suunnattoman paljon ja haluaisin kuulla yksinkertaiset ja kannustavat vastaukset. Ongelma on vain siinä, että tällaisiin ongelmiin taitaa löytyä kaikkia muita, kuin yksinkertaisia vastauksia. Jos sinulla jostain kumman syystä sattuisi olemaan annettavana jonkinlaisia, mielellään niitä aivan mahtavia tsemppejä tällaiseen opiskelupaikkamurheisiin, niin antaa palaa! En oikein tiedä miten päin sitä pitäisi olla, sillä koulussa kiireet painavat päälle samaan aikaan, kun pääsykokeet lähestyvät kovaa vauhtia. Myöskään kevään lukujärjestys ei näytä kovinkaan helpolle. Kevättä siis innolla odottaen.

Plan B puuttuu todellisesti... Miten te olette käyttäneet mahdolliset välivuotenne? Entä kuinka monta kertaa yrititte, jotta unelmanne kävivät toteen?