Kerroin teille jonkin aikaa sitten odottamattomasta välivuodesta, joka astui eteeni konkreettisesti noin kuukausi sitten. Nyt kuukausi myöhemmin voin sanoa, että olen löytänyt vastauksen tulevalle välivuodelle. Tai voikohan tätä edes kutsua enää välivuodeksi, nimittäin jotain aivan uskomatonta on tapahtunut. Tästä upeasta uutisesta vihjasinkin teille puhuessani onnenkyyneleistä ja nyt saatte kuulla, mikä on tämä upea asia, joka sai onnenkyyneleitä aikaan! Tämä suunnitelma oli minulla jo valmiina mielessä, heti sen päivän jälkeen, kun kävelin kyyneleet vierien pääsykokeesta kotiin. En uskonut, että tämä suunnitelma tulisi toimimaan. Olin kuitenkin valmis tekemään kaiken sen eteen, ettei tuleva vuosi menisi hukkaan, jolleivat yliopiston ovet aukeaisikaan tänä vuonna. Ja eiväthän ne auenneetkaan. Minun tuli ottaa käyttöön miettimäni varasuunnitelma.
Mietin pääsykokeen jälkeen muutaman kuukauden, että olisinko valmis yrittämään toteuttaa varasuunnitelmani. Tutkin asiaa perusteellisesti. Juttelin myös mieheni ja muutamien ystävieni kanssa, jotka totesivat, että kyllä minun kannattaa yrittää. Enää vastassani olivatkin taloudelliset haasteet, jotka olivat ainoa syy, minkä takia harkitsin tätä pitkään ja hartaasti. Tulin siihen lopputulokseen, että tämä on sitä mitä haluan ja olen valmis tekemään mitä vain, jotta onnistuisin. Ja lopulta käännyin äitini puoleen. Rakas ja aivan upea äitini kannusti minua haaveideni parissa ja lupautui auttamaan! Minua ei pidätellyt enää mikään. Aloin kirjoittamaan hakemusta psykologian ja kasvatustieteen perusopintojen linjalle.
Vastaus mahdollisesta opiskelupaikasta ei tullut sinä samana päivänä, kuin mitä luulin niiden saapuvan. Odotin kuumeisesti koko päivän, että saisin sen tiedon, pääsinkö sisään vai en. Sitten koittikin jo seuraava aamu, jolloin olin jo luopunut toivosta ja todennut, etten saanut paikkaa ollenkaan. Ja muutama tunti myöhemmin sainkin sähköpostia, etten saanut paikkaa, mutta olin silti päässyt kyllä varasijalle. Olin aivan varma, että olen jossai aivan viimisten joukossa, eikä minulla olisi mitään mahdollisuuksia päästä sisään. Kyseisessä sähköpostissa ei kuitenkaan ilmoitettu varasijapaikkaa. Seuraavana päivänä postista tuli kirje, jossa kerrottiin uudelleen, ettei paikkaa tullut ja ilmoitettiin millä varasijalla olin. Kirjeessä luki: varasijalla 1.
Sen kirjeen avaaminen oli sellainen hetki, etten tiennyt mitä sanoa. Suuni loksahti aukia ja olin aivan järkyttynyt. Ensimmäisellä varasijalla? Voiko asiat mennä enää huonommin. Tai siis, meinaan sitä, että jos olisin ollut jossain jonon hännillä, ei olisi tarvinnut edes murehtia. Mutta se tunne, että tiedät sisäänpääsysi olleen aivan hiuskarvan varassa, oli aivan musertavaa. Minun on pakko myöntää, että tuon kirjeen avaamisen myötä, kyyneleet taisivat muutamia kertoja vieriä poskiani pitkin. Mutta myöhemmin illalla ne vierivät silkasta onnesta. Nämä ovat nyt niitä onnenkyyneleitä! Sain nimittäin samana iltana viestin, että joku oli perunut paikkansa ja minut otettaisiin sisään, jos vain olisin vielä halukas. Ja vastauksenihan oli: Ehdottomasti!
Kaikki kristallinkirkkaat suunnitelmani eivät musertuneetkaan aivan täysin, vaan pääsen ensi kuusta alkaen hiomaan niitä entistäkin enemmän! Nämä opinnot tulevat varmasti antamaan minulle loistavan pohjan ensivuoden pääsykoetta ajatellen.
