Inttilesken päiväkirja - 2

lauantaina, heinäkuuta 08, 2017


Joku joskus sanoi, että silloin kun on itkut itketty, ei enää itketä. Todistettu on, että pitää melko hyvinkin paikkaansa! Maanantain ja tiistain itkujen jälkeen, ei enää itkettänyt niin paljoa. Fiilis oli tiistai aamulla vielä melko surullinen, mutta huomattavasti parempi, kuin mitä oli ensimmäisenä päivänä! Erittäin suuri kiitos kuuluu tiistaina löytämilleni sielunkumppaneille! Pääsin mukaan erääseen WhatsApp -ryhmään, jossa on muitakin ''inttileskejä'', joiden miehet ovat lähteneet myös maanantaina Säkylään. Niin upeita neitejä kaikki että apua. 

Huomasin myös tässä alkuviikon aikana, kun yritin etsiä itselleni postauksia tai joitain keskutelupalstoja (tai ihan mitä vain) siitä, millaista armeija-aika on, niin meidän ''inttileskien'' kuin myös armeijassa olevien/olleiden näkökulmasta. Oikein mitään järkevää ja rehellistä vastausta en mistään saanut. Sen takia ajattelinkin jakaa vähän mietteitäni näin ''inttileskenä'' ollessani niille tuleville ''inttileskille''. Koen, että näistä voisi olla erittäinkin paljon apua muille. Ainakin tämän tyyppistä apua olisin itse kaivannut viimeviikolla, enne kuin intti sitten lopullisesti alkoi. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin oikeasti, miten paljon vertaistuesta on apua! Ihmiset jotka kokevat samaa kuin sinä itse, ymmärtävät sinua huomattavasti paremmin, kuin niin sanotusti ulkopuolella olevat! Huomasin myös, että jos päivät ovat lähes täyteen ängetty erilaisista kivoista ''ohjelmanumeroista'', aika kuluu kuin siivillä. Pitää kuitenkin myös muistaa, että on hyvä saada edes muutama tunti päivästä myös ihan vain itsellesi! Nämä kaksi vinkkiä olen kokenut tärkeimmiksi näin ensimmäisten päivien aikana. Ja koen myös, että niitä voi soveltaa lähes kaikenlaiseen ikävään, joten pitäkää ne mielessä! 

Te ''inttilesket'' muistakaa myös, että ette ole ainoita, kenelle tämä aika on/voi olla vaikeaa, sillä se saattaa olla vielä haastavampaa palveluksessa olevalle. Meidän tulee siis parhaamme mukaan pysyä myös tukena palveluksessa olijalle, vaikka itsellä olisikin erittäin vaikeaa. Itseäni helpottaa ajatus siitä, että tiedän lähes tasan tarkkaan missä rakkaani on, mutta jos miettii, he eivät kuitenkaan tiedä missä me menemme keskellä päivää, eivätkä välttämättä edes pääse sitä sillä hetkellä kysymäänkään. Joten helpommalta se kuulostaa meidän osalta, eikö? Meille voi sattua ulkomaailmassa lähes mitä vain, eivätkä he voi jatkuvasti varmistaa meidän menoistamme ja onko ylinpäätään kaikki hyvin. Mutta me, ''inttilesket'', voimme yrittää luottaa siihen, että heistä pidetään siellä hyvää huolta, eikä heille käy siellä mitään. Sekä uskoa siihen, että sieltä tulee viestiä tai soitto meille, silloin kun heille se sopii!

Kyllä pitää sanoa, että itsellä pahin ikävä lähti muutamassa päivässä. Nyt osaa jo siirtää katseen tulevaan. Muutenkin on ollut koko viikon ajan todella paljon erilaista ohjelmaa, jolla on saanut ajan kulutettua. Olen käynyt autokoulussa ja upea serkkuni tuli pitämään minulle seuraa! Sain myös keskiviikkona ensimmäisen puhelun rakkaaltani, joka piristi päivää huimasti! Puhelu antoi niin paljon lisää voimaa. Hän myös vaikutti aidosti siltä, että kaikki on hänen osaltaan siellä hyvin, eikä oleminen siellä, ainakaan vielä, ole käynyt liian rankaksi. Toivottavasti sama linja jatkuu edelleen. Helpottaa aivan älyttömästi ajatella, ettei tarvitse huolehtia siitä, jaksaako hän tai tuntuuko armeijassa oleminen vain pakkolle... 

Jos innostuit kuulemaan lisää, niin kaikki kirjoittamani Inttilesken päiväkirjat löydät täältä! Otan mielelläni erilaisia kysymyksiä ja etenkin tsemppauksia ja kokemuksia vastaan! Toivon mukaan tämä alkaa tästä helpottumaan ja muuttumaan tutummaksi. Näin muidenkin ''inttileskien'' sanoin, ''päivä kerrallaan eteenpäin''. TJ342

You Might Also Like

2 Comments

  1. Omakin poikaystävä lähti samaan aikaan armeijaan. Mielestäni oma asenne ratkasee kaiken kuinka se seuraava vuosi/puolivuotta menee. En oo vielä itkeny kertaakaan ja tein lupauksen itelleni etten saa itkeä kertaakaan siitä syystä että hän on sielä, koska siihen menee mun omaa aikaa ja mun elämisestä aikaa joten oon ottanut positiivisen asenteen nyt tätä vuotta kohti. Nään hänet viikon päästä eikä itku oo ollut vielä lähelläkään tulla, nautin olostani yksin (ainakin vielä) ja yritän joka päivä tehdä jotain uutta/erilailla miten normi arkeni kuluisi. Saa nähdä itkenkö sitten kun nään hänet (ilosta :D) Tsemppiä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että alku on sujunut sinulla hyvin! Itsellänikin nyt paljon parempi olo. Olen samaa mieltä siitä, että oma asenne on se tärkein tekijä siinä mielessä, että miten arki ilman toista lähtee esimerkiksi sujumaan. Tsemppiä sinullekin!

      Poista

Tilaa julkaisut sähköpostiisi

Kuukauden suosikki

Tykkää Facebookissa!